Lumimiehet limatuubijahdissa – Kalastuskauden päätös

Lumimyräkkä, kajakki, kelluntarengas ja kolme miestä, siitä oli tämän avovesikauden viimeinen reissu tehty. Kaikki lähti siitä, että mukana oli Rapu. Eikä mikä tahansa rapu, vaan Herra Rapu.

Herra Rapu pitää lupauksensa – aina. Tällä kertaa olimme puhuneet mahdollisesta kalareissusta viikonloppuna, mutta loppuviikosta viisari alkoi väräjää pakkasukon suuntaan ja sinne osoittivat jo omat toiveeni vesille pääsystäkin. Varovainen tiedustelusoitto Ravulle ja homma selvä, kalaan mennään, satoi tai paistoi. Tai vaikka molempia.

Pakkanen paukutteli viiden asteen tienoilla ja lunta tuli kuin sydäntalvella napapiirin paremmalla puolen. Suuntana olivat kuitenkin Inkoon kuuluisat haukivedet – eivät Lapin pilkkipaikat. Ilmeisesti se oli lumipyry kun vei meiltä huomion tuulesta ja perille päästyämme se hönkäisi takaoven kautta koko Volkkarin sisätilan kylmäksi. Ja samalla livahti etuovesta viimeinenkin kalastusinnon häiven. Vesi, tuo muuten niin miellyttävä elementti, ei enää näyttänytkään yhtä houkuttelevalta, lunta tuli vaakatasossa ja aallokko pärski jäiseen rantaan.

Antelle oli varattu kipparin paikka kiikkerästä kajakista ja itse ähelsin kaikki kotoa löytyneet vaatteet päällä räpylöitä jalkaan takareiden kramppailessa. Ohikulkijat varmasti ihmettelivät outoa kolmikkoa. Onneksi kerrospukeutuminen ja nykyaikaiset materiaalit tekevät olon miellyttäväksi kovassakin kelissä ja hetken kuluttua tuuli pysähtyi ulommaiseen kuorikerrokseen.

Antte tyrkättiin ensimmäisenä surman suuhun kajakillaan ja hetken verran Ravun kanssa seurasimme, että missä vaiheessa se pohja osoittaa kohti taivasta. Muutaman minuutin jälkeen Antte oli edelleen turvallisesti oikeinpäin, joten ei muuta kuin sammakkokävelyä räpylät jalassa perä edellä rantaan ja rengas vesille. Rapu jätettiin rannalle. Tehtiin siitä maakRapu.

Vesillä kylmä ja kolkko keli unohtui. Niin näissä eräjormahommissa tuppaa käymään. Alue jota kalastelimme ei ollut suuri, mutta kaislikkoa riitti ja tiesin varmuudella, että tästä oli kalaa saatu. Ja samaa enteili myös muiden kalastajien läsnäolo. He tosin olivat liikkeellä moottoriavusteisin kulkuneuvoin. Kateeksi kävi, pakko myöntää. Hetken huitomisen jälkeen valkosinihopeiseen Hollow Deceiveriin tärähti varovainen tärppi, mutta ei pysynyt. Ja sen jälkeen hiljeni. To-taa-li-ses-ti. Rapu kartoitti rantaa toinen toistaan räväkämmillä uistimilla ja vaapuilla.  Itse kiersin renkaalla kaislikon reunaa perhoa jatkuvasti vaihtaen. Kokeilin erilaisia uittotekniikoita, polskin itseni ruovikon läpi pieniin poteroihin ja yritin samaistua luupäiden ajatuksiin, mutta ei mitään. Antte vanhimpana ja tietysti viisaimpani jätti kalastushommat meille ja kierteli kajakilla samalla kuvaten touhujamme. Tiesi pirulainen, että täältä mitään tuu!

Emme me montaa tuntia jaksaneet siinä hyytävässä kelissä räpiä. Parhaimmatkaan varusteet eivät estä sitä masennusta, joka tyhjän pyytämisestä tulee. Haukirintamalla oli siis hiljaista, mutta kyllä tämäkin sohvanpohjan voitti. Kolmisen tuntia tyhjän pyyntiä riitti tälle reissulle ja kaudelle. Se loppui ihan kuten alkoikin. Onneksi väliin sattui parempiakin saalispäiviä. Ehkä niistä saa lisää juttua tässä kaamoksen ytimessä.

Jussa

Advertisement