Siitä on aikaa, kun olen viimeksi laskenut viitenä päivänä peräkkäin vähintään viisi tuntia tellua per päivä. Ja sen kyllä huomaa. Telemark on siitä mukava laji, että se käy treenistä – ihan oikeasti. Puikkakäännökseen voi turvautua, jos hapotus meni liialliseksi. Viime päivinä on hapottanut ja rajusti. Varsinkin puuterikäännösten vääntäminen on uskomattoman raskasta puuhaa. Mutta on se myös mukavaa.
Saavuimme viime viikon perjantaina illalla noin seitsemältä paikallista aikaa Zürichin kentälle. Joukkomme koostui siinä vaiheessa Jaakon ja minun lisäksi molempien paremmista puolikkaista. Reissu sai oikeastaan jo varsin perinteisen startin kun Jaakon ja Lauran matkatavarat jäivät Helsinkiin. Helsingin kenttä on paikka, josta ei nykyään enää kovin mairittelevia adjektiiveja keksi. Itse matkustin viime kesänä kahteen otteeseen välin Rovaniemi-Helsinki ja molemmilla kerroilla kriittiset tavarat jäivät matkasta. Noh, se siitä rutinasta. Hätä on aina jokaisella kerralla keinot keksinyt – niin nytkin. Launtaina välinevuokrauksen ja pikaisen paikallishaastattelun jälkeen suuntasimme Lauterbrunnenin kylästä gondolilla Mürreniin.
Näkymä Birgiltä
Mürrenissä keli oli kuin morsian. Jopa yhtä lämmin. Matkan alkuvaikeuksien aiheuttaman taantuman jälkeen kaikilla oli myös iloinen mieli ja tunnelma korkealla. Luntakin näytti olevan ihan mukavasti, joskin paahtava aurinko sai pinnan sulamaan. Otimme tyhjät pois ensimmäisessä rinteessä, minkä jälkeen suunnistimme koko alueen korkeimpaan kohtaan mihin hissillä pääsee eli Schilthorniin. Matkalla ylös näimme, kun joku asiansa osaava hiihtomies veteli liitovarjolla alas vuorenrinnettä sukset jalassa. Oli muuten aika mukavan näköstä puuhaa. Ja juuri niin, myös melko hurjaa. Meille riitti loivemmatkin pätkät, sillä lumivyöryvaroitus oli kolmosella ja vastikään Bulgariassa tapahtunut onnettomuus muistutti lumen vaarallisuudesta. Ja näillä laskumäärilla (ja kunnolla) vähempikin riittää.
Ensimmäiset "offari"käännökset Schilthornin alapuolella
Mürren ei oikein vakuuttanut meidän rinnespesialisteja Annaa ja Lauraa, joten seuraavaksi päiväksi päätimme mennä Wengeniin, missä rinteitä on enemmän ja ne ovat leveämpiä. Offarimaastojen puolesta Mürren kyllä vakuutti, mutta lumitilanne ei vielä ollut parhaimmillaan. Wengenissä rinteitä riitti ja offaritkin olivat kunnossa. Pilvet ovat haitanneet laskemista oikeastaan päivittäin, sillä välillä näkyvyys on ollut vain n. kymmenen metriä. Mutta onneksi pilvissä piilee myös onni ja kolmantena laskupäivänä se potkaisi. Dumppas nimittäin sitä itseänsä ja vielä ihan mukavasti – noin 30 – 40 senttiä. Siitä lähtien puuteripätkää onkin saanut laskea, joskin jo eilen rinteiden läheiset paikat olivat aika pahasti puhki laskettuja. Onneksi pienellä haikkaamisella pääsee vielä ihan hyville pelipaikoille. Seuraavassa pientä kuvakollaasia tähän mennessä tapahtuneista.
Kokonaisuudessaan kuva Jungfraun alueesta on erittäin positiivinen – kiitos Jarkolle siis vinkistä. Kallista täällä on eikä kulinarismi kukoista muualla kuin hostellimme keittiössä. Pieni itsekehu sallittakoon, sillä ruoka todellakaan ei ole kovin kaksista. Pahin esimerkki n. 16 euron hintainen ”lihapasta”, joka koostui huonosti keitetystä halvimmasta mahdollisesta makaronista ja ala-asteella tehdyn näköisestä ja makuisesta jauhelihakastikkeesta. Herkku oli vielä höystetty purkillisella omenahilloa. Ei sen vaan toiminu.
Jarza80 tuli tiistai-iltana seuraksemme, naisten lähdettyä maanantaina. Alkujännityksen jälkeen Jarza pääsi mäkeen ja sai uuden lempinimen – Black Rider. Black Riderin tarinaa seuraavaan edittiin. Nyt on aika herätä, nauttia aamiainen ja lähteä kokeilemaan, minkälaiset hapot tänään saadaan aikaseksi.
Jussa
Puukonveljesten blogi 